Susan Boyle on kuluneen viikon aikana valloittanut myös Suomen. Henkilökohtaisesti olen täysin myyty ja katsonut videon hänen Britain's Got Talent -esityksestään (http://www.youtube.com/watch?v=9lp0IWv8QZY) kahden päivän aikana jo lukemattomia kertoja.

Susan Boyle on 47-vuotias, työtön, kirkon hyväntekeväisyystyötä tekevä arkisen näköinen nainen, joka ei ole pelkästään naimaton vaan hän ei ole koskaan edes suudellut miestä.

Vuosituhannen vaihteessa hänen versionsa laulusta Cry me a River (http://www.youtube.com/watch?v=P8r9lRJ6yHY) on äänitetty levylle, jota on tuotettu vain 1000 kpl. Ääni on uskomaton.

Kuitenkaan hänestä ei tullut tuolloin tunnettua. Kukaan ei ollut kuullut hänestä ennen kuin hän tuli Britain's Got Talent -ohjelmaan ja ällistytti niin katsojat kuin tuomaristonkin äänellään.

Yleisön ilmeet ja reaktio Susanin astuessa lavalle kertovat paljon. 47-vuotias arkinen nainen ei herätä suuria odotuksia. Suurin osa odottaa todennäköisesti pääsevänsä nauramaan jälleen yhden ihmisen suurille luuloille itsestään. Odotus on, että tulossa on jotain koomista, jotain, mikä on läpäissyt alkukarsinnat siksi, että se on niin naurettavaa. Tuomariston reaktio on suurin piirtein samanlainen. Susanin haave tulla tähdeksi, Elaine Paigen kaltaiseksi maailmanluokan tähdeksi, hymyilyttää.

Kun Susan aloittaa laulunsa Les Miserables'ista, reaktiot muuttuvat välittömästi. Mikä ääni! Mikä lahjakkuus! Jopa musiikkia ymmärtämätön tajuaa, että tässä on todella talentia.

Sama ääni, sama lahjakkuus oli kuultavissa jo sillä hyväntekeväisyysäänitteellä, joka ei koskaan saanut kuitenkaan julkisuutta. Miksi? Ehkä sitä ei yksinkertaisesti markkinoitu, ehkä se ei koskaan osunut sellaisen ihmisen korvaan, joka olisi toiminut musiikkibisneksessä?

Tai sitten Susanilla oli ääni mutta ei ulkonäköä. Hän oli liian vanha, liian arkinen, jotta häneen kannattaisi panostaa. Liian köyhä, ehkä kouluttamaton? Hänessä ei ole mitään seksikästä, ei mitään mediaseksikästä. Hän ei ole visuaalisesti myyvä. Hänestä puuttuu nuorten naisartistien seksikkyys ja vanhempien tyylikkyys. Vahvoine kulmakarvoineen, permanentattuine hiuksineen ja mummomaisine vaatteineen hän ei ole esiintyjä, jota jonotettaisiin katsomaan.

Ääni ei riitä. Taito ei riitä. Ollaksesi myyvä, sinun on oltava myös kaunis.

Toivon, että Susan voittaa talent-kilpailun, mutta yhtä paljon toivon, että hänestä ei aleta tehdä tuotetta.

 

Vaihtoehtoinen versio:

Susanin tarina, ulkoasu, yleisön pohjustaminen ja esiintymisen jälkeiset reaktiot ovat kaikki laskelmoituja. Tuomarit tietävät jo etukäteen mitä on tulossa ja näyttelevät hämmästyksensä. Hyvin mahdollista. Jopa todennäköistä.

Mutta miksi? Mitä tällä laskelmoinnilla ajetaan takaa? Lisää tunnettavuutta (= katsojia = mainostajia = rahaa) ohjelmalle ja tuotantoyhtiölle? Aika riskitön sijoitus.

 

En tiedä onko Simon Cowellin reaktio näytelty, onko koko juttu laskelmoitu; kyynikkona luulen, ettei tuhkimotarina ole ihan niin aito kuin haluaisimme uskoa. Mutta se ei estä minua haluamasta uskoa siihen. Susan koskettaa minua. Tuomarit voivat olla ammattinäyttelijöitä, yleisölle voidaan antaa merkkejä siitä millaisia reaktioita heiltä halutaan, mutta keski-ikäinen, arkinen Susan on niin hellyttävä, että haluan uskoa häneen.

Go, Susan! Dream a Dream! And not only dream but make it come true.

I dreamed a dream in time gone by
When hope was high,
And life worth living
I dreamed that love would never die
I dreamed that God would be forgiving.

Then I was young and unafraid
When dreams were made and used,
And wasted
There was no ransom to be paid
No song unsung,
No wine untasted.

But the tigers come at night
With their voices soft as thunder
As they tear your hopes apart
As they turn your dreams to shame.

And still I dream he'll come to me
And we will live our lives together
But there are dreams that cannot be
And there are storms
We cannot weather...

I had a dream my life would be
So different from this hell I'm living
So different now from what it seems
Now life has killed
The dream I dreamed.