Ensimmäinen postcrossing-kortti kolahti tänään luukusta, lähettäjänä hollantilainen Alma.

Thank you, Alma!

 

Eilinen Madventures-jakso (kausi 3, osa 3) on kuumentanut tunteita, eikä suotta. Koska en halua enää käydä läpi ohjelman julmuutta kirjoittamalla kaikkia siitä käymiäni palautteita ja keskusteluja uudeksi, yhtenäiseksi kannanotoksi, julkaisen ne tässä erillisinä pätkinä:

***

Menikö Madventures liian pitkälle?

Kakkoskauden jälkeen olin todella innoissani kuultuani, että Madventures jatkuu ja että kolmatta kautta myydään myös ulkomaille.

Kolmannen kauden kolmas jakso kaikessa verisyydessään sai minut kääntämään totaalisesti kelkkani. Kyseessä ei ollut enää viihdeohjelma, eikä siinä näytettyjä asioita voi puolustaa kulttuurirelativismilla.

Riku ja Tunna eivät ole päräyttäviä travellaajia, jotka hakevat kuumottavia kokemuksia tavallisten turistikohteiden ulkopuolelta. He hakevat extreme-kokemuksia, joiden autenttisuudestakaan en enää mene takuuseen (vrt. edellisen jakson iilimatojen syöminen). Pikkulapsen kasvojen viiltelyn näyttäminen ja puolustelu ei ole ohjelmaa, jota on oikeutettua myydä viihteenä. Poikien puolustelut, että "kyse ei ollut sentään sukuelinten silpomisesta" saati että "tehdäänhän länsimaissa täysin turhia ympärileikkauksiakin" olivat onnetonta selittelyä.

Ja heidän "kunnioitustaan" eri kulttuureja kohtaan kuvaa hyvin Tunnan lause Subin extroissa: "Mitä v-uu, Afrikass saa kusta mihin haluu."

Toivon, että mainostajatkin ovat katsoneet jakson ja pohtivat, onko tämä sitä, mitä he ovat lähteneet rahoittamaan.

***

Niille, jotka eivät halua katsoa varsinaista ohjelmaa uusintana tai netistä (enkä suosittele), tässä extrat. Näin "paljon" kusipäät kunnioittavat paikallista kulttuuria (Tunna kusella: "Mitä vittuu, Afrikass saa kusta mihin haluu" - siinä kulttuurien kunnioitusta). Ja "hieman" selittelyn makua "Kommentit 3. jaksosta":

http://www.sub.fi/ohjelmat/sivusto.shtm ... raa?847919

***

Minulla oli sosiaaliantropologia pääaineena yliopistossa, ja todelliset sosiaaliantropologit viettävät vuosia tutkimissaan yhteisöissä. He joutuvat kohtaamaan asioita, jotka sotivat heidän länsimaista etiikkaansa vastaan. He näkevät kuitenkin enimmäkseen sitä tavallista arkea, jota nuo ihmiset elävät. Vain murto-osa siitä on initiaatioriittejä tai transsiin menemistä tai huumeiden käyttöä (eka tai toka jakso, jossa äijät olivat tripillä). Nämä kundit travellaavat jonnekin ja kas kummaa, juuri silloin siellä on kerran (tai kaksi) vuodessa järjestettävä verinen tapahtuma.

Ja siitä kulttuurien kunnioituksesta:

"Tervetuloa maailman yököttävimpiin keittiöihin" (vai oliko se iljettävimpiin?)

Kunnioittavaa??

***

Madventuresista ovat ostaneet eniten (?) mainosaikaa Axe ja Jack&Jones. Niille, jotka ovat yhtä tyrmistyneitä ja haluavat vaikuttaa asioihin muutenkin kuin antamalla palautetta Subille esitän, että olkaa yhteydessä myös näihin mainostajatahoihin.

Oma poikani (pian 21) on jo ohittanut sen iän, kun halu pelata jääkiekko- tai jalkapallojoukkuessa oli suurimmillaan. Hän sai mahdollisuuden kokeilla, mutta oma kiinnostus vaihtui pian muihin asioihin.

Onnekseni hän löysi oman paikkansa kuitenkin muiden hyvien harrastusten parista. Hän valokuvaa, videokuvaa, koodaa, lukee scifiä ja on kiinnostunut kaikesta mediaan liittyvästä.

Lions Quest -vastaavana, päihdetyön ammattilaisena ja työnohjaajana, jonka asiakkaina ovat mm. etsivän nuorisotyön tekijät, sekä parin nuoren aikuisen tukihenkilönä olen tavannut paljon nuoria, joille ei käy yhtä hyvin.

Vaikka luulin tietäväni esimerkiksi huumeista paljon, minullekin oli yllätys kuulla, kuinka moni on aloittanut säännöllisen alkoholin tai mietojen huumeiden käytön jo ala-asteella. Työni ja vapaaehtoistehtävieni kautta olen tavannut nuoria aikuisia, jotka aloittivat piikkihuumeiden käytön peruskoulun yläasteella. Siihen ei tarvittu kuin tavallinen peruskoulu, ei millään erityisalueella mihin olisi kasautunut sosiaalisia ongelmia, vaan yksi niistä tuhansista kouluista, mitä Suomessa on.

Lions Quest -koulutuksessa muutama viikko sitten kuulin ensimmäistä kertaa Väestöliiton Poikien puhelimesta (http://www.vaestoliitto.fi/seksuaaliterveys/miehen_aika/poikien_puhelin/)  ja siitä, kuinka nuorina pojat alkavat ahdistua kehityksestään ja kokemattomuudestaan. Suurin osa yläasteelle siirtyvistä pojista on tottuneita nettipornon käyttäjiä. Pornon luoma kuva ihmissuhteista ja miehille asetettavista vaatimuksista ei pelkästään hämmennä vaan ahdistaa.

Miten tämä liittyy alun teemaan, nuorten urheiluharrastukseen?

Olen aina kuvitellut, että nuorten harrastuksia tukemalla (sekä valtion, kuntien että vanhempien tuella) heitä tuetaan ajanviettoon, joka tukee heidän itsetuntonsa kehittymistä, tarjoaa mielekkäitä harrastuksia, iloa, onnistumisen kokemuksia ja samoista asioista kiinnostuneen ystäväpiirin. Kaikki ratkaisevia asioita nuoren kehityksen kannalta! Terve harrastus ei automaattisesti pelasta nuoria päihteiltä tai muilta riippuvuuksilta, mutta mitä enemmän välittäviä aikuisia hänellä on ympärillään, sitä enemmän on ihmisiä, jotka huomaavat tarvittaessa myös puuttua asioihin.

Sivusta seuranneena olen liian usein huomannut, ettei nuorten joukkueurheilussa olekaan kyse nuorista vaan valmentajien ja vanhempien kunnianhimosta. Kaikki eivät pelaa, vain parhaat pelaavat. Onnistumisen kokemuksen sijaan lapselle tai nuorelle jää pelireissulta ainoaksi kokemukseksi istuminen vaihtopenkillä, koska hän ei ole riittävän hyvä päästäkseen kentälle. Sen sijaan, että vanhemmat saisivat nähdä lapsensa silmien loistavan jännityksestä ja - toivottavasti - pienestäkin onnistumisesta, heidät on valjastettu makkaranpaistoon ja varainkeräykseen. Ja lohduttamaan lasta, joka itse yrittää peittää häpeänsä ja pettymyksensä, koska pahimmillaan pelkää aiheuttaneensa pettymyksen jopa omille vanhemmilleen.

Mitä, jos siirrettäisiinkin pallo - tai kiekko - niille vanhemmille ja valmentajille, jotka tavoittelevat lasten kautta omaa kunniaansa karjumalla kurkku suorana kentän laidalla voittoa? Parhaansa tehneellä lapsella ei ole mitään hävettävää, ja ymmärtävien vanhempien avulla hän toivottavasti kasvaa aikuisemmaksi ja kypsemmäksi kuin nämä huutajat, jotka omien lastensa kautta pyrkivät kompensoimaan oman elämänsä vajavaisuuksia.

Tsemppiä kaikille lapsille ja nuorille, jotka ovat parhaillaan päättämässä yhden lajin pelikautta tai aloittamassa uutta. Muistakaa, että teissä ei ole mitään vikaa. On olemassa sanonta, että "se kovimmin huutaa, joka eniten pelkää". Kun kasvatte aikuisiksi, ymmärrätte ehkä, että ne valmentajat, pelinjohtajat ja kentän laidalla huutavat vanhemmat olivat niin peloissaan omien kasvojensa menettämisestä, etteivät he uskaltaneet uhota muille kuin teille, nuorille pelaajille. Jättäkää heidät ja heidän pokalinhimonsa omaan arvoonsa.

Susan Boyle on kuluneen viikon aikana valloittanut myös Suomen. Henkilökohtaisesti olen täysin myyty ja katsonut videon hänen Britain's Got Talent -esityksestään (http://www.youtube.com/watch?v=9lp0IWv8QZY) kahden päivän aikana jo lukemattomia kertoja.

Susan Boyle on 47-vuotias, työtön, kirkon hyväntekeväisyystyötä tekevä arkisen näköinen nainen, joka ei ole pelkästään naimaton vaan hän ei ole koskaan edes suudellut miestä.

Vuosituhannen vaihteessa hänen versionsa laulusta Cry me a River (http://www.youtube.com/watch?v=P8r9lRJ6yHY) on äänitetty levylle, jota on tuotettu vain 1000 kpl. Ääni on uskomaton.

Kuitenkaan hänestä ei tullut tuolloin tunnettua. Kukaan ei ollut kuullut hänestä ennen kuin hän tuli Britain's Got Talent -ohjelmaan ja ällistytti niin katsojat kuin tuomaristonkin äänellään.

Yleisön ilmeet ja reaktio Susanin astuessa lavalle kertovat paljon. 47-vuotias arkinen nainen ei herätä suuria odotuksia. Suurin osa odottaa todennäköisesti pääsevänsä nauramaan jälleen yhden ihmisen suurille luuloille itsestään. Odotus on, että tulossa on jotain koomista, jotain, mikä on läpäissyt alkukarsinnat siksi, että se on niin naurettavaa. Tuomariston reaktio on suurin piirtein samanlainen. Susanin haave tulla tähdeksi, Elaine Paigen kaltaiseksi maailmanluokan tähdeksi, hymyilyttää.

Kun Susan aloittaa laulunsa Les Miserables'ista, reaktiot muuttuvat välittömästi. Mikä ääni! Mikä lahjakkuus! Jopa musiikkia ymmärtämätön tajuaa, että tässä on todella talentia.

Sama ääni, sama lahjakkuus oli kuultavissa jo sillä hyväntekeväisyysäänitteellä, joka ei koskaan saanut kuitenkaan julkisuutta. Miksi? Ehkä sitä ei yksinkertaisesti markkinoitu, ehkä se ei koskaan osunut sellaisen ihmisen korvaan, joka olisi toiminut musiikkibisneksessä?

Tai sitten Susanilla oli ääni mutta ei ulkonäköä. Hän oli liian vanha, liian arkinen, jotta häneen kannattaisi panostaa. Liian köyhä, ehkä kouluttamaton? Hänessä ei ole mitään seksikästä, ei mitään mediaseksikästä. Hän ei ole visuaalisesti myyvä. Hänestä puuttuu nuorten naisartistien seksikkyys ja vanhempien tyylikkyys. Vahvoine kulmakarvoineen, permanentattuine hiuksineen ja mummomaisine vaatteineen hän ei ole esiintyjä, jota jonotettaisiin katsomaan.

Ääni ei riitä. Taito ei riitä. Ollaksesi myyvä, sinun on oltava myös kaunis.

Toivon, että Susan voittaa talent-kilpailun, mutta yhtä paljon toivon, että hänestä ei aleta tehdä tuotetta.

 

Vaihtoehtoinen versio:

Susanin tarina, ulkoasu, yleisön pohjustaminen ja esiintymisen jälkeiset reaktiot ovat kaikki laskelmoituja. Tuomarit tietävät jo etukäteen mitä on tulossa ja näyttelevät hämmästyksensä. Hyvin mahdollista. Jopa todennäköistä.

Mutta miksi? Mitä tällä laskelmoinnilla ajetaan takaa? Lisää tunnettavuutta (= katsojia = mainostajia = rahaa) ohjelmalle ja tuotantoyhtiölle? Aika riskitön sijoitus.

 

En tiedä onko Simon Cowellin reaktio näytelty, onko koko juttu laskelmoitu; kyynikkona luulen, ettei tuhkimotarina ole ihan niin aito kuin haluaisimme uskoa. Mutta se ei estä minua haluamasta uskoa siihen. Susan koskettaa minua. Tuomarit voivat olla ammattinäyttelijöitä, yleisölle voidaan antaa merkkejä siitä millaisia reaktioita heiltä halutaan, mutta keski-ikäinen, arkinen Susan on niin hellyttävä, että haluan uskoa häneen.

Go, Susan! Dream a Dream! And not only dream but make it come true.

I dreamed a dream in time gone by
When hope was high,
And life worth living
I dreamed that love would never die
I dreamed that God would be forgiving.

Then I was young and unafraid
When dreams were made and used,
And wasted
There was no ransom to be paid
No song unsung,
No wine untasted.

But the tigers come at night
With their voices soft as thunder
As they tear your hopes apart
As they turn your dreams to shame.

And still I dream he'll come to me
And we will live our lives together
But there are dreams that cannot be
And there are storms
We cannot weather...

I had a dream my life would be
So different from this hell I'm living
So different now from what it seems
Now life has killed
The dream I dreamed.