Oma poikani (pian 21) on jo ohittanut sen iän, kun halu pelata jääkiekko- tai jalkapallojoukkuessa oli suurimmillaan. Hän sai mahdollisuuden kokeilla, mutta oma kiinnostus vaihtui pian muihin asioihin.

Onnekseni hän löysi oman paikkansa kuitenkin muiden hyvien harrastusten parista. Hän valokuvaa, videokuvaa, koodaa, lukee scifiä ja on kiinnostunut kaikesta mediaan liittyvästä.

Lions Quest -vastaavana, päihdetyön ammattilaisena ja työnohjaajana, jonka asiakkaina ovat mm. etsivän nuorisotyön tekijät, sekä parin nuoren aikuisen tukihenkilönä olen tavannut paljon nuoria, joille ei käy yhtä hyvin.

Vaikka luulin tietäväni esimerkiksi huumeista paljon, minullekin oli yllätys kuulla, kuinka moni on aloittanut säännöllisen alkoholin tai mietojen huumeiden käytön jo ala-asteella. Työni ja vapaaehtoistehtävieni kautta olen tavannut nuoria aikuisia, jotka aloittivat piikkihuumeiden käytön peruskoulun yläasteella. Siihen ei tarvittu kuin tavallinen peruskoulu, ei millään erityisalueella mihin olisi kasautunut sosiaalisia ongelmia, vaan yksi niistä tuhansista kouluista, mitä Suomessa on.

Lions Quest -koulutuksessa muutama viikko sitten kuulin ensimmäistä kertaa Väestöliiton Poikien puhelimesta (http://www.vaestoliitto.fi/seksuaaliterveys/miehen_aika/poikien_puhelin/)  ja siitä, kuinka nuorina pojat alkavat ahdistua kehityksestään ja kokemattomuudestaan. Suurin osa yläasteelle siirtyvistä pojista on tottuneita nettipornon käyttäjiä. Pornon luoma kuva ihmissuhteista ja miehille asetettavista vaatimuksista ei pelkästään hämmennä vaan ahdistaa.

Miten tämä liittyy alun teemaan, nuorten urheiluharrastukseen?

Olen aina kuvitellut, että nuorten harrastuksia tukemalla (sekä valtion, kuntien että vanhempien tuella) heitä tuetaan ajanviettoon, joka tukee heidän itsetuntonsa kehittymistä, tarjoaa mielekkäitä harrastuksia, iloa, onnistumisen kokemuksia ja samoista asioista kiinnostuneen ystäväpiirin. Kaikki ratkaisevia asioita nuoren kehityksen kannalta! Terve harrastus ei automaattisesti pelasta nuoria päihteiltä tai muilta riippuvuuksilta, mutta mitä enemmän välittäviä aikuisia hänellä on ympärillään, sitä enemmän on ihmisiä, jotka huomaavat tarvittaessa myös puuttua asioihin.

Sivusta seuranneena olen liian usein huomannut, ettei nuorten joukkueurheilussa olekaan kyse nuorista vaan valmentajien ja vanhempien kunnianhimosta. Kaikki eivät pelaa, vain parhaat pelaavat. Onnistumisen kokemuksen sijaan lapselle tai nuorelle jää pelireissulta ainoaksi kokemukseksi istuminen vaihtopenkillä, koska hän ei ole riittävän hyvä päästäkseen kentälle. Sen sijaan, että vanhemmat saisivat nähdä lapsensa silmien loistavan jännityksestä ja - toivottavasti - pienestäkin onnistumisesta, heidät on valjastettu makkaranpaistoon ja varainkeräykseen. Ja lohduttamaan lasta, joka itse yrittää peittää häpeänsä ja pettymyksensä, koska pahimmillaan pelkää aiheuttaneensa pettymyksen jopa omille vanhemmilleen.

Mitä, jos siirrettäisiinkin pallo - tai kiekko - niille vanhemmille ja valmentajille, jotka tavoittelevat lasten kautta omaa kunniaansa karjumalla kurkku suorana kentän laidalla voittoa? Parhaansa tehneellä lapsella ei ole mitään hävettävää, ja ymmärtävien vanhempien avulla hän toivottavasti kasvaa aikuisemmaksi ja kypsemmäksi kuin nämä huutajat, jotka omien lastensa kautta pyrkivät kompensoimaan oman elämänsä vajavaisuuksia.

Tsemppiä kaikille lapsille ja nuorille, jotka ovat parhaillaan päättämässä yhden lajin pelikautta tai aloittamassa uutta. Muistakaa, että teissä ei ole mitään vikaa. On olemassa sanonta, että "se kovimmin huutaa, joka eniten pelkää". Kun kasvatte aikuisiksi, ymmärrätte ehkä, että ne valmentajat, pelinjohtajat ja kentän laidalla huutavat vanhemmat olivat niin peloissaan omien kasvojensa menettämisestä, etteivät he uskaltaneet uhota muille kuin teille, nuorille pelaajille. Jättäkää heidät ja heidän pokalinhimonsa omaan arvoonsa.